Onko peilin vika, jos ehdokkaan naama on vino?

Antti Liikkanen :"Ruotsin vaalien merkittävimpiä havaintoja taisi olla se, että FB lässähti ja ehdokkaiden piti jalkautua tosissaan. Olisikohan täälläkin aika?"

En tiedä, mistä lähteestä Antti löysi tämän merkittävän havainnon? Onko tosiaan niin, että Naamakirja noin vain lässähti vaalikampanjassa? Se ei olisikaan hyödyllinen, vaan jopa turha väline. Vai olisiko niin, että ehdokkaat eivät osanneet hyödyntää Naamakirjaa, ja muita sosiaalisen median tarjoamia ja suomia mahdollisuuksia! Väitän jälkimmäistä. Antin väittämä nyt kuitenkin olkoon tämän bloggauksen alkusysäys.

Itsekin osallistuin tuohon Antin viestiketjuun toteamalla, että "Täällä FB:ssa politiikka on tykäämistä (peukku ylös/alas). Kuka tahansa, mistä tahansa, ja millä perusteella tahansa voi käyttää peukkuaan. Jalkautua pitää ihan tosissaan. Tykätä ei tartte, vaan tukea". FB:n "tykkäämissivua" minulla ehdokkaana ei ole eikä tule,  mutta tukiryhmän sivu on. Se saa riittää!

Se on totta, että ns. vanhat ehdokkaat, ja istuvat kansaedustajat hallitsevat uusia tulokkaita paremmin sen avainasemassa olevan jalkatyön. Mitä kauempana elämäntavoilta nettimaailmasta ollaan, ja millaista kohderyhmää iältään tavoitellaan, se määrittelee, mihin kannattaa panostaa. Jalkautumistyöstä ei silti kukaan pääse eroon. Suomessa lienee vain kaksi poliitikkoa, jotka ovat melkeimpä yksinomaan bloggaustensa avulla tulleet valituiksi nykyisiin kaupunginvaltuustoihin - Osmo Soininvaara ja Jussi Halla-Aho. 

Olen silmäillyt useiden nykyisten kansanedustajien naamakirjan profiilisivuja. Sisällöllinen pääpaino on ainoastaan uusien kavereiden hyväksyminen. Tapahtumalliset viestit ovat jo vanhentuneita, jopa viikkojen takaa. Kerätään ikäänkuin seuraajia, joille julistetaan sitten ilosanomaa, kun varsinainen vaalikampanja alkaa. Kätevää, mutta läpinäkyvää, ja johtaa varmuudella tehojen puutteeseen. Eli FB ei lässähdä, vaan ehdokas ei ole koskaan aloittanutkaan tosissaan verkostoitumista sosiaalisessa mediassa. Hädissään sinne on täytynyt mennä mukaan, koska muutkin ovat siellä. Ja sitten ei tajuta, miksi täällä ollaan ja mitä pitäisi tehdä.

Naamakirjasta olen kuullut sanonnan, että se on niin kuin synttärikutsut, johon tullaan kutsun perusteella. Jokin yhdistää. Twitter on taas luonteeltaan cocktailtilaisuus, johon osallistutaan, muttei välttämättä tiedetä, ketä muita tulee. Somasti sielläki täytyisi kyetä sukkuloimaan paikasta toiseen. Sosiaalisen median verkostoa ei voi kuitenkaan polkaista tarkoitushakuisesti pystyyn tuosta vaan, eikä sitä pysty valjastamaan vain julistamisen kohteeksi. Puhuja ja kuuntelija vaihtavat roolia tuosta vaan. Onko siihen valmiutta? Väitän nähdyn perusteella, ettei ole. Valmiutta on vain julistamiseen, mutta ei avoimeen vuorovaikutukseen. Sosiaalisen median ydin on nimenomaan vuorovaikutuksessa.

Viime eurovaalien ehdokkaiden, ja esim. pääministeri Mari Kiviniemen Twitter sivujen silmäily osoittaa selvästi sen, että päivitykset ovat loppuneet, kun vaalit on käyty ja ohi.  Ei olla oltu tosissaan, aidosti ja vilpittömästi sosiaalisessa mediassa mukana. Ollaan olevinaan mukana, ja luultu keräävän taktisia hyötyjä. Sitten kun ei tarvita - häivytään.

Sosiaalisella medialla ja siinä Naamakirjalla on merkitystä osoittaa se, että 17 vuotias ruotsalainen tyttö sai Sergelin torin päivässä tupaten täyteen protestoimaan rasistisen SV:n pääsyä valtiopäiville. Seitsemätoistavuotias kutsui, ja protestoijat JALKAUTUIVAT.